Miten silmäsairaudet ovat muokanneet kuuluisien taidemaalareiden töitä?

Silmäsairaudet ovat kautta historian jättäneet jälkensä joidenkin maailman kuuluisimpien taiteilijoiden töihin. Silmäsairaudet, jotka sumensivat, vääristivät tai hämärsivät näköä, muuttivat myös taiteilijoiden tapaa hahmottaa valoa, värejä ja muotoja. Tämä on kautta aikojen vaikuttanut heidän ainutlaatuiseen tyyliinsä.

Mitkä silmäsairaudet ovat vaikuttaneet suurten taiteilijoiden työhön ja miten luovuus pystyy kukoistamaan myös silloin, kun näkö heikkenee?

Katarakta eli harmaakaihi – Claude Monet (1840–1926), ranskalainen impressionisti

Ajan myötä yhä hämärtyvä näkö vaikutti siihen, miten hän koki värit ja yksityiskohdat. Myöhemmissä maalauksissa sävyt muuttuivat punertavanruskeiksi ja sameiksi sinisiksi ja yksityiskohdat katosivat. Tunnetuimpia esimerkkejä tältä ajanjaksolta ovat Lumpeet ja Japanilainen silta. Silmäleikkauksen jälkeen Monet’n näkö parani osittain ja värinäkö kirkastui jälleen.

Astigmatismi (taittovirhe, ei sairaus) – Amedeo Modigliani (1885–1920), italialainen taiteilija ja kuvanveistäjä.

Modiglianilla ei ollut virallisesti diagnosoitua silmäsairautta, mutta hänen tyylilleen ominaisten tyylikkäiden, pystysuoraan pitkulaisten ja hieman vinossa olevien hahmojen uskotaan johtuneen astigmatismista. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi teoksessa Jeanne Hébuterne in a Yellow Sweater.

Juveniili makuladegeneraatio, Edgar Degas (1834–1917) – ranskalainen impressionisti.

Degas’n uskotaan kärsineen perinnöllisestä makulan rappeumasta, joka vahingoitti hänen tarkan näkönsä aluetta kummassakin silmässä. Tämän seurauksena hänen maalauksensa muuttuivat epäselvemmiksi ja vähemmän yksityiskohtaisiksi, ja hänen kontrasti- ja värinäkönsä heikkeni. Myöhemmin hän keskittyi enemmän kuvanveistoon, ja lopulta hänen toinen silmänsä sokeutui.

Silmänpohjan ikärappeuma (AMD) – Georgia Totto O’Keeffe (1887–1986), amerikkalainen modernisti

Seitsemänkymmentävuotiaana O’Keeffelle kehittyi ikään liittyvä makularappeuma, joka vahingoitti verkkokalvon tarkan näkemisen aluetta. Sairaus vei häneltä hitaasti kyvyn nähdä pieniä yksityiskohtia ja erottaa värejä selvästi, ja jäljelle jäi vain osa perifeerisestä näöstä. Jonkin aikaa hän käytti avustajaa, joka auttoi häntä värien sekoittamisessa ja kompositiossa. Myöhemmin ennen kuvanveiston pariin siirtymistä O’Keeffe maalasi sitä, mitä muisti – ei sitä, mitä näki.

Lasiaissamentumat – Edvard Munch (1863–1944), norjalainen ekspressionisti

67-vuotiaana Munchin paremmin näkevän silmän lasiaisessa oli verenvuoto, minkä seurauksena hän näki silmiensä edessä leijuvia varjoja ja pisteitä. Ne löysivät paikkansa myös hänen maalauksissaan.

Diabeettinen retinopatia – Paul Cézanne (1839–1906), ranskalainen postimpressionisti

Cézannen diabetes aiheutti verkkokalvovaurioita, jotka aiheuttivat näöntarkkuuden heikkenemistä ja värisokeutta, erityisesti sinisen ja vihreän sävyjen suhteen. Hänen myöhemmät teoksensa muuttuivat siksi abstraktimmiksi ja väreiltään vaatimattomammiksi.

Kyynelpussin tulehdus (dakryokystiitti) – Camille Pissarro (1830–1903), ranskalainen impressionisti

Pissarro kärsi kroonisesta kyynelpussin tulehduksesta, jonka vuoksi hän ei voinut maalata ulkona. Hän joutui työskentelemään sisätiloissa katsomalla ulos ikkunasta ja muokkaamalla maalaustyyliään uusien olosuhteiden mukaisesti.

Vogt-Koyanagi-Haradan oireyhtymä – Francisco Goya (1746–1828), ranskalainen romantiikan taidemaalari

47-vuotiaana Goya sairastui todennäköisesti Vogt-Koyanagi-Haradan oireyhtymään tai uveomeningoenkefaliittiin, joka vaikutti hänen näköönsä, kuuloonsa ja tasapainoonsa. Hänen aikaisemmat iloiset ja värikkäät maalauksensa vaihtuivat surullisiin, melankolisiin ja kauhistuttaviin näkymiin.